AJANKOHTAISTA

Keskiviikko, Heinäkuu 10, 2019, 09:10

Anni Mikkelsson puhui kirjallisuusviikon avajaisissa 2019 tulevasta taiteellisesta kaudestaan, juhlavuoden teemasta sekä omasta suhteestaan mereen ja Volter Kilpeen.

"Hyvät ystävät, hyvä Kustavin väki eli voima.

Lämpimästi tervetuloa 20-vuotisjuhlaansa viettävälle Volter Kilpi Kustavissa –kirjallisuusviikolle. Tämä on ensimmäinen kesäni kirjallisuusviikon taiteellisena johtajana. Sydämellinen kiitos Kustavin kirjallisuusyhdistykselle ja edeltäjälleni Juha Hurmeelle luottamuksesta. Muukin varttuneempi miesväki voi ottaa Juhasta oppia ja suositella seuraajikseen nuorempia naisia!

Kirjallisuusviikon tämän vuoden teemana on Rajaton meri – Itämeri ja muut muistavat vedet. Meri on ollut minulle luonteva reitti kulkea kohti Kustavia ja Kilpeä, olenhan käsitellyt merta taiteellisessa tuotannossani paljon, niin paljon, että monilla ihmisillä menee mun esitysten nimet sekaisin, koska ne on kaikki jotain meri siellä vettä täällä, mutta minkäs teet. Aina löydän itseni katsomassa merelle ja sitä kautta itseeni.

Seison tässä merentuomana Rymättylästä, jossa minulla on kesämökki, ja josta oma teatteriryhmäni Meriteatteri on kotoisin. Olen Meriteatterin esityksiä tehdessäni haastatellut vanhoja saaristolaisia, vanhoja merimiehiä, kalastajia ja etenkin saariston vanhoja naisia. Siemaillut paljon kahvia, joskus myös viskiä ja likööriä, ja kuunnellut juttuja siitä, miten on ennen ollut, kuten olen tehnyt lapsesta asti, koska tämä on tämäaika ei ole koskaan tuntunut riittävän minulle. Monet vanhat ihmiset ovat puhuneet luonnon ja meren muutoksista. Siitä, miten jäitä ei voi lukea kuten ennen, miten luonto ei käyttäydy kuten ennen ja kuinka sää on käynyt arvaamattomaksi, lukemattomaksi.

Tulen meriteitse myös Ylioppilasteatterista Helsingistä, jossa itseäni muutamia vuosia nuoremmat ihmiset tuntevat vielä syvemmin kuin minä elävänsä ekologisen kriisin keskellä. Ilmastoahdistus, ahdistus ja toisaalta merkityksellisemmän ja toisentapaisen elämäntavan etsintä tulee usein puheeksi, kun istumme Ylioppilasteatterin parvekkeella keskellä mainoksista kirkuvaa Aleksanterinkatua. On tuntu, että jonkin on muututtava.

Ekologinen kriisi ei vaikuta vain meitä ympäröivään luontoon, vaan myös koko kulttuuriimme. Saariston talvinuottakalastuksen viimeinen kuolinisku oli talvijäiden muuttuminen vaikeasti ennakoitaviksi, kuten tutkija Kirsi Sonck-Rautio, joka on tutkinut saariston kalastajia, on todennut. Toisaalta muuttuva ympäristö ja kestävimpien elämäntapojen etsintä saa meidät kääntymään myös vanhan kansan puoleen. Rymättyläläinen edesmennyt sääprofeetta ja kalastaja Janne Koivuniemi muun muassa sanoi teitittelevänsä silakkaa, koska piti kyseistä hopeakylkeä niin suuressa arvossa, ja korosti, että kalaa pyydetään, ei oteta. Miten me oppisimme taas kunnioittamaan elonkehäämme, kuten Janne-vainaa aikanaan?

Meri auttaa minua käsittämään sitä, kuinka yhdessä me olemme tällä vesipallollamme. Merta pitkin liikkuvat saasteet, levälautat, muovi ja kemikaalit, mutta meri tuo meitä myös toistemme luokse, kohti toisiamme. Tällä maapläntillä, jota Suomeksikin kutsutaan, on aina oltu vuorovaikutuksessa muiden kanssa juuri merta myöden. Ei ole koskaan ollut mitään jämähtänyttä, paikallaan pysyvää, muuttumatonta kulttuuria tai yhtä tarinaa, vain alati, muuttuvaa, liikkuvaa ja virtaavaa vettä.

Moninaisuus ja monitarinaisuus on ekologisen kriisi ohella itselleni välttämätön tulokulma. Olen itse taiteilijanainen, joka on kokenut sivullisuutta, poissaoloa ja sivuhenkilöyttä, josta muun muassa Saara Turunen kirjoittaa Sivuhenkilö –kirjassaan, taiteen miehisessä kaanonissa. Taitelijanaisen tie on ollut yksinäisempi kuin miehen, kun patsaat, taulut ja liputuspäivät, kansankunnan kaapiinpäälliset ovat perinteisesti olleet varatut vain viiksekkäille. Haluan tässä kiittää täälläkin tänään puhuvaa tutkija Minna Maijalaa, joka on teoksillaan laajentanut kuvaa kirjailija Minna Canthista. Siinä, missä aikaisemmassa Canth –tutkimuksessa on piirtynyt yksiulotteinen kuva taistelevasta järkäleestä, stereotypisestä vahvasta naisesta, toi Maijalan tutkimus lisää samaistumispintaa meille, jotka olemme paitsi taistelevia kynäniekkoja ja kärkkäitä poleemikkoja, myös humoristeja, epävakaita, rakastavia ja vähän hulluja – niin kaikenlaisia.

Jos Kilven naiskuva tai naisten poissaolo Alastalon salissa –romaanissa mietityttää, kehotan tarttumaan Kirkolle –romaaniin. Kuten Filadelfian prinsessassa näyttelevä Taru Huokkola totesi eilen saunassa, tuntuu vahvahduttavalta näytellä tekstiä, joka kytkeytyy niin väkevästi ruumiilliseen historiaan vahinkoraskauksineen ja lapsenmurhineet.

Paitsi naisten tarinat, myös laajempi moninaisuus näkyy jo tänä vuonna Kilpi-viikon ohjelmistossa, ei riittävästi, mutta ja toivon ja aion toimia, että sen painopiste kasvaa. Iloitsen, että saimme ohjelmistoomme Miiko Toiviaisen teoksen Kepeä elämäni, joka käsittelee transihmisyyttä ei-ongelmallistaen vaan myös elämänilon ja riemun kautta. Myös runoilija-aktivisti Niillas Holmbergin läsnäolo on ilo, ja odotan keskusteluja hänen ja tutkija Kukka Rannan kanssa muun muassa siitä, kuinka Suomi on kolonialisoinut saamelaisia ja tuhonnut luontoa Saamenmaan alueella.

Kilpi kirjoittaa, kuinka meret muuttuvat, mutta ihminen säilyy ajasta aikaan. Olen itse taipuvainen ajattelemaan joteensakin päinvastoin, mutta päässäni kaikuu usein lause Kirkolle –romaanista: kunnes ihminen väistyy ja elämä jää. Ajattelen, että tässä ajassa meidän on hyväksyttävä oma kuolevaisuutemme ja rajallisuutemme, sillä meiltä vaaditaan koko ajan kovempaa tulosta ja jatkuvaa kasvua, mutta ei! Emme jatkuvasti kasva, vaan kirkkotiemme kulkee ennen pitkää kirkkomaalle. Meidän tulisi iloita rajallisuudestamme! Ja nimenomaan tästä Kilpi minulle etenkin Kirkolle –romaanissaan puhuu.

Meidän tulee uskaltaa merkityksellistää. Ajatella, kuten on ennen ajateltu, että luonto on pyhä ja eläin on sisaremme, meidän tulee uskaltaa sitoa itseämme paikkaan, menneisiin ja tuleviin sukupolviin niin, ettei kätemme enää kohoa tuhoamaan elokehäämme ja vaan osaisimme elää varjellen. Kilven teksti, kuten Alastalon salissa esiluku tai Kirkolle-romaani, auttavat meitä hyväksymään rajallisuutemme ja kuolevaisuutemme. Sen, että hautakivet kuin kotien ovet, niissä nimet ja kukkaseppeleet, kuten laulaja-lauluntekijä Antti Autio laulaa.

Volter Kilven sana kutsuu hidastamaan, keskittymään hengen viljelyyn kilpailun ja kuluttamisen sijaan. Istukaamme alas, lukekaamme Kilpeä, lopettakaamme luonnon tuhoaminen ja höpinät jatkuvasta kasvusta, antakaamme itsemme juurtua paikkaan, tehdä itsellemme asioista merkityksellisiä, koska silloin emme heitä pois, vaan katsomme aina uudestaan, kuten Kilven tekstikin aina kehottaa meitä luokseen palaaman, koska sitä ei voi kertakäyttöisenä ahmaista. Antakaamme sanojen virvoittaa meitä kuin vesi, ottakaamme niistä voimamme ja lepomme ja käyttäkäämme sanoja teleportteina, joilla matkustaa ajasta ja paikasta toiseen, etsiä yhteyttä ihmisiin, jotka olivat ennen meitä ja jotka ovat meidän jälkeemme tulevan.

Kilpi-viikon alkajaisiksi haluan tarjota teille matkaa Intian valtamerelle ja vuoteen 1858, eli islamilaisen kalenterin mukaan vuoteen 1275. Mwana Kupona binti Msham oli Kenian rannikolla Lamun saaristossa asunut ylimysnainen ja runoilija, joka runossaan antaa elämänohjeita tyttärelleen. Törmäsin tähän runoon Maailman meri –esitystä tehdessä, teimme sen pohjalta tekstin, jonka veljeni Hannes sitten sävelsi. Nyt pyydän Meriteatterin Ella Mettäsen, Jaakko Ohtosen, Jussi-Pekka Parviaisen ja Hannes Mikkelssonin tänne esittämään tämän runon pohjalta tehdyn laulun.

Ihanaa Kilpi-viikkoa! Tulkaa juttelemaan, keskustelemaan ja kertomaan juttuja, kun tavataan luennoilla, esityksissä, kapakassa ja kirkossa! Se tekee mulle tästä paikasta yhä merkityksellisempää, auttaa minua kiinnittymään ja sulautumaan osaksi maisemaa. Kiitos!"

Utendi wa Mwana Kupona

Tule tänne, tule tänne tyttäreni
Kuuntele neuvojani
Olen ollut sairas koko vuoden
Emmekä ole voineet puhua kunnolla

Tule lähemmäksi, istu alas
Tuo mukanasi kynä ja mustetta 
Minulla on sydämessäni tarina
Jonka haluan kertoa sinulle

Ihminen ei ole mitään 
Eikä maailma ole meidän 
Eikä meistä kukaan ole täällä ikuisesti

Kun sinulla on neuvoni
Tulet pääsemään pakoon vaikeuksilta
Pääset tämän maailman läpi ja ylität sen
Matkallasi seuraavaan, matkallasi seuraavaan

En ole laulaja, en runoilija
Minulla on vain lapsi jota haluan ohjeistaa
Kuinka hänen tulisi elää
Hän joka tämän runon kirjoitti 
On yksinäinen ja murheellinen
Suurimmat pahat tekoni 
Anna anteeksi 
Anna anteeksi

Ihminen ei ole mitään 
Eikä maailma ole meidän 
Eikä meistä kukaan ole täällä ikuisesti


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät


Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikkoa tukemassa




Kaksikielinen Kustavi -hanketta tukemassa ja ruotsinkielistä ohjelmaa mahdollistamassa 2019-2021



© Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikko - Kaikki oikeudet pidätetään

Kotisivut: Sivustamo Oy