AJANKOHTAISTA

Perjantai, Heinäkuu 16, 2021, 07:15

Lue tästä kirjallisuusviikon taiteellisen johtajan Anni Mikkelsonin avajaispuhe, joka kuultiin avajaisissa 14.7.2021!

Hyvät ystävät, hyvä Kustavin väki eli voima.

 

Tämä on jo kolmas kerta, kun saan avata Kilpi-viikon näillä sanoilla. Viime vuonna kirjallisuusviikko tapahtui verkossa, Volter Kilpi verkossa -etätapahtumana, ja deglamoin tuolla Tuulentuvan salissa avajaispuhetta kameralle ja tyhjälle salille, mutta tänä vuonna, jo varovaisesti, yhtehenkö tulla saamme, kuten vanhassa hengellisessä laulussa lauletaan. Tänä vuonna tuntuu aivan erityisen hyvältä, että te kaikki olette siinä tomumajoinenne. Viime päivinä täällä Kustavissa esityksiä harjoitellessamme, tuoleja kantaessani, milloin mitäkin rekvisiittaa turuilta, toreilta ja vinteiltä haaliessani ja esiintyjien ja tuotantotiimin kanssa yhdessä syödessämme pitkän pöydän ääressä, olen tuntenut elämän palaavan korona-ajasta apeaksi käyneisiin jäseniini. Sillä yhteisö on ihmisyyden perusyksikkö. Vaikka aikamme koittaa välillä muuta väittää olemme kaikki kytkeytyneet toisiimme kuin sienirihmasto. Me olemme kokoontuneet tänään tänne vahvistamaan tätä yhteyttä. Juhlimaan ihmisen kykyä yhdessä ajatteluun ja tuntemiseen, aistivoimaiseen viisauteen, jossa yhdistyvät älyn taito ja uskallus tuntea, kuten kirjailija Minna Salami kirjoittaa kirjassaan Aistien viisaus.

 

Korona-aikana olemme saaneet kokea, kuinka ihminen on hauras eläin, joka elää toisten ihmisten huolenpidosta ja hoivasta. Suurimmat ajatuksemme eivät synny patentteina partanerojen päässä, vaan yhteisajattelun ja vuorovaikutuksen tulemana. Korona-aika on onneksi ainakin jossain määrin näyttänyt, että yhteiskunnan tärkeimmät toimijat, eivät lopulta ole niitä, jotka jauhavat elokehäämme murusiksi, vaan niitä, jotka hoitavat, vaalivat ja varjelevat, niitä jotka uskaltavat käydä ihmisen äärelle. Me luulemme olevamme paljon enemmän yksilöitä kuin olemmekaan, vaikka olemme menneiden sukupolvien, ympäristömme, toisten ihmisten ja myös eläinten yhteyden muovaamia. Superyksilöiden aika on ohitse. Meidän on hyväksyttävä taas haurautemme ja yhdessäolomme.

 

Elämme maailmassa, jossa vanha peli ei enää vetele. Luontomme kärisee kuumuuden keskellä. Ennen meitä kesäisin uudistanut aurinko porottaa nyt ihoamme karrelle. Lapsemme eivät voi juosta huolettomasti mereen pakoon kuumuutta, vaan ensin täytyy tarkistaa, mikä sinilevätilanne rakkaassa rannassa tänään on. Meidän täytyy ajatella eloamme uudelleen. Ja siinä pyhä voi meitä auttaa.

 

Pyhä voi olla jotakin jumalalle tai jumalille omistettua, mutta ennen kaikkea käsitän pyhän kokemuksellisuuden kautta. Vissi humaus ja hengen ylennys, kuten Kilpi kirjoittaa. Pyhä on sitä, mikä on meille merkityksellistä ja tärkeää. Sitä minkä äärellä rintakehä avautuu, sitä missä tuntee hiljaisuutta, sitä, minkä kohdatessa tahtoo ottaa hattua päästä ja painaa pään.

 

Elisabet Pellinen kirjoittaa pro gradu tutkielmassaan japanilaisen animaatiotaiturin Hayo Miazakin elokuvista, joissa tarkastellaan ympäristötuhoa ja ihmisen ja luonnon suhdetta luonnosta uudelleen lumoutumisen käsitteen kautta. Olen itse lumoutunut tästä käsitteestä.

 

Pellisen mukaan Miazakin elokuvissa tämä japanilaiseen kansanuskoon shintolaisuuteen pohjautuva luonnosta lumoutuminen suojelee elämää. Lumoutumiseen kuuluu sekä kauneuden puhdistava ihmettely että myös luonnon pelko ja kunnioitus, joka auttaa meitä käsittämään, kuinka luontoa täytyy jättää koskemattomaksi. Tämäntapaista ajattelua löytyy myös suomalaisesta kansanuskosta. Kun uskallamme lumoutua ja pyhittää, meille aukenee uusi maailma. Leikkisä ja merkityksellinen maailma, josta voimme saada kokemuksellisuuden kautta pontta siihen, että uskallamme elää arvojemme mukaista elämää. Sillä melkein jokainen suomalainen omaa luontosuhteen ja tunnistaa pyhyyden vaikkapa siinä, kun pitkän, kuluttavan talven jälkeen istuu mökkisaunan portaille, aurinko paistaa ja sitä katsoo merelle, sitä katsoo lapsuutensa rakkaita puita, jotka ovat vanhempia kuin väsynyt ihminen itse, kiveä, jonka pintaan muodostuu selvästi vanhan jätin, Kalevalastakin tutun Antero Vipusen naama, ja niin kaikki on hetken paikallaan ja järjestyksessä.  Suomalaisilla sanotaan olevan erityinen luontosuhde. Miksi siis elämme arvojemme vastaisesti ja tuhoamme sitä mikä on meille laajasti jaetusti pyhää? Puut voivat kasvaa uudelleen, mutta lapsuutemme metsä se ei silloin enää ole.

 

Kulutukseen keskittyvä yhteiskuntajärjestelmämme on saanut meidät unohtamaan, kuinka paljon aistivoimaista viisautta tähän kehomieleen kytkeytyy. Ei anneta itsemme uskoa, että tarvitsisimme mitään kovin kummallista kokeaksemme väkevästi elämäntuntoa. Voimme mielikuvitella ja ylentää sydäntämme, kertoa tarinoita ja käydä yhteen. Eikä siihen tarvita muuta kuin sinä ja minä ja meidän tyhjät kätemme.

 

Myös Kilvellä pyhyys kytkeytyy usein luontoon, joka toimii ihmisen isosena ja lohduttajana. Kilpi löytää pyhää myös ajasta ja ajallisuudesta, ihmisen kytkeytymisestä sukupolvien ketjuun. Myös tästä voisimme ottaa opiksemme elämällä niin, että pallostamme riittää myös tuleville polville. Ja kunnioittamalla, huolehtimalla vanhoistamme, sillä ikäihmisten kohtelu liittyy elämän kunnioittamiseen, tiedon kunnioittamiseen, kohtaavaan nöyryyteen myös oman kuolevaisuutemme äärellä. Tämä on yksi asia, josta olen ollut koronan aikana huolissani. Kuinka vanhuksemme voivat laitoksissa, joissa kukaan ei ole päässyt vierailemaan?

 

Korona-ajan eristäytyminen on kirvoittanut monissa meissä suurta janoa, nälkää ja kipeää kaipuuta kulttuurin pariin. Kuten huomenna Kilpi-viikon verkko-ohjelmistossa julkaistavassa Annin salonki -podcastissa aktivisti Wisam Elfadi toteaa, kuinka hänen ikävänsä esittävän taiteen pariin on ikävää pyhään. Kaipuuta olla yhdessä yksin omien ajatustensa kanssa, tutkien, peilaten, omaa syvyyssuuntaansa. Esittävä taide on multitaskaavalle nykyihmiselle usein niitä ainoita hetkiä, jolloin ei tee mitään muuta. Istuu vain kädet helmassa ja katsoo, paitsi silmillään niin kaikilla aisteillaan.

 

Taiteen äärellä voimme vetäytyä varjoomme, hiljaisuuteemme, pyhäämme virvoittaaksemme itseämme polttavan kuumuuden keskellä. Runoilija Arto Melleri kirjoittaa runossaan Varjon suura:

 

 

Se jolla ei ole
varjoa itsessään
        Varjoa johon voi vetäytyä
ihmisten joukosta
        Varjoa, siimestä, salaista lähdettä
hiljaa solisevaa
        Lähdettä jonka vesi parantaa
hengen kuumeesta

on avuton erämaassa,
auringon sokaisema,
tuomittu ottamaan tosissaan
jokaisen kangastuksen


Teatteri on minun kirkkoni, kirjoittaa Minna Canth. Toivon, että Volter Kilpi Kustavissa kirjallisuusviikko voi toimia tämän viikon ajan meidän kaikkien kirkkona ja virkistävänä lähteenä, jossa voimme hiljentyä, ylistää, kohentaa eettistä kompassiamme, nauttia sielun ja ruumiin ravinnosta, kukin omalla tavallaan ja aistivoimaista, ainutlaatuista viisauttaan myös muiden kanssa jakaen. Että voimme tuntea yhdessä pyhää.

 

Nouse luontoni lovesta, havun alta haltijani, että uskaltaisin elää luomakuntaa vaalien. Ja vaalien omaa varjoani.

 

Lämpimästi tervetuloa Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikolle!

 


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät


Yhteistyössä 



Yhteys

info@vkkustavissa.fi
041 7120388